Ihanaa kun talossa on koiranpentu!  :-)

Tämä hauveli siis tuli meille hiukan yllättäen, emmekä me vieläkään ole virallisesti päättäneet pitää sitä (paitsi minä tietysti päätin sen jo silloin kun kuulin, että tämmöinen koira etsii kotia). Sen omistaja joutui luopumaan siitä sairauden takia, ja meille se päätyi työkaverini kautta. Mies ei tykkää tehdä tämmöisiä päätöksiä ilman e-r-i-t-t-ä-i-n tarkkaa harkintaa, olkoonkin että olen puhunut toisen koiran ottamisesta jo puolitoista vuotta. Minullahan on ennestään kuusivuotias ruotsinhirvikoiratyttö. Siispä kerroin luvanneeni hoitaa koiraa viikonlopun ajan, sitten venytin ajan viikoksi, sitten sain kuulla kunniani kun olenkin näköjään päättänyt pitää koiran KUULEMATTA KUNNOLLA KULTANI MIELIPIDETTÄ. Eieiei, en ole päättänyt mitään, vakuutin ja vannoin istuen lattialla kasvoja nuoleva puolivuotias sylissäni.

Koiraa kutsutaan nimellä Sean, mutta minä taivutin sen kätevästi Santuksi. Siitä sainkin sitten oitis kuulla kunniani, olenko minä noin vain päättänyt kutsua sitä Santuksi KUULEMATTA KUNNOLLA KULTANI MIELIPIDETTÄ. No mutta! Eikö se ole ihan sama miksi minä sitä kutsun yhden viikonlopun ajan. ;)

Lauantai-iltana, eli koiran oltua meillä kolme päivää, mies tokaisi että nyt "me pojat" lähdetään ulos pissille. "Vi gutta". Se on norjaksi semmoinen ilmaisu, että se tarkoittaa lähestulkoon samaa kuin erottamattomat. En usko, että nyt on enää paluuta takaisin. Saadaan takuulla vielä Pikkulikan kanssa istua kotona kahdestaan odottamassa, että pojat tulisivat retkiltään takaisin. Olen nimittäin jo huomannut, että koiralla on ainakin yksi hyvin tärkeä yhteinen kiinnostuksen kohde miehen kanssa: vanhat kovaääniset autot. Se ei välitä liikenteestä muuten, mutta kyllä korvat pongahtavat pystyyn, kun kesäksi shainatut 70-luvun amerikkalaiset ruplattavat talon ohi.

Niin se rotu. Olen ilmoittanut koiran olevan varanginpystykorva. Virallisesti siinä on huskya, hirvikoiraa ja noutajaa.